Before I invite anyone in on the blog, I believe I need to explain myself. The ones of you that know me well know that I´ve been working with themes like value, waste, the animal as material and the changing relationship between beings. The reason for doing that this loud is that I´m trying to get started with my final work for UIAH. As all of you that find your way here are people with approaches to life, I´d be happy to have you as mirrors. The page will slowly be filled with (random) writings on the issue. If you have a word, a sentence, a question or an essay to participate with, don´t hesitate to do so. Any language and any style.
The image above is a drawing that can be found in Konrad Gessners Historia Animalium from 1555, an enormous bible that had a great impact on natural history when it was released. The book is written in latin, and I understand ridiculously little, -nothing, of it. The fascinating thing about the book is that it is highly scientific, but it contains drawings of seamonsters, mermaids and peculiar creatures with what seems like detailed descriptions of the animal and fantastic latin names. This particular drawing has been meaningful to me for years as it doesn´t seem to fit in any "locker", it´s difficult to define from any perspective. I´d like to use it as one illustration for the space between biology, mythology, environmental protection, utilization, economic approach and art.
16 comments:
Fallega Saran mín!
Just sent you a second sms...then i saw this in my e mail...
I´m very happy with this all...the picture above looks like something i have seen a few times before ;) and i´m so happy that i´m a part of it...of you...and your world...it´s a beautyful world..filled with love!!!
Þín Hida
Hei :D
Minähän muistan tuon tyypin! Sehän on se maailman huono-onnisin raukka, joka uiskennellessaan tarttuu vuoron perään maailman joka ikisen kalastajan jokaikiseen verkkoon! Ja naamastahan näkee parhaiten hänen harmistuksensa tason, kun matka ei oikke etene!! :D Mutta kuten kaikilla, niin jotain onneakin sentään löytyy! -Heittäväthän kaikki hänet kuitenkin säälistä takaisin! :)
Mutta vakavammin pohdittuna tulee näin äkkiseltään unenpöpperössä mieleen ajatus, että lisääkö evoluutio myös tuskaa!? Eli mitä kehittyneempi ja tietoisempi on itsestään, sitä suurempi riski on kokea myös negatiivisia mielialoja!? En ainakaan muista nähneeni alakuloista hyttystä! :D
Mutta kiitos minunkin puolesta, kun sain osallistua tähän :) Taidankin pitää tätä muun lisäksi elävänä ilta ja sadepäiväsatunani! Harmi vain, että kielitaitoni ei riitä englanniksi osallistumiseen! Siksi oma naamanikin näyttää nyt oikeasti yhtä harmisuneelta kuin tuon verkkoihin takertujan, murr!!! :(
Lykkyä ja kiitos vielä kaikista pohdinnan aiheista! Ehkä palailen tuloksillani :)
Klasu
Palasin juuri Marikan luota jossa oli puhetta maailman energian muuttumisesta. Sen jälkimainingeissa kysyn sinulta, Klasu, mitä ajatelet siitä että hyttynen on ajallisesti kehittyneempi kuin me, mutta on pitänyt muotonsa ja tapansa (vai onko? ja alakuloisuudesta määästä en uskalla spekuloida), kun taas ihmisen matkaa ja muutosta kuvaillaan huikeana, vaikka perustarpeemme varmaankin ovat samat kuin aikamme alussa. Mitä kehittyneisyys on? Tekniikkaa, hengellisyyttä, kykyä teorisoida tai itsearvoida, kykyä ymmärtää alakuloisuutensa syyt...?
Samapa tuo millä kielellä kirjoitat. Tervetuloa mukaan!
oho. alakuloisuuden määrästä, siis.
Sit vis vobiscum
Hihii, täähän "satu" lähti pelittämään! Ja sain fiksattua itelleni oikean nimenkin tuon anonymousen sijaan :D
Mutta tuohon kysymykseen vastaamiseen menee vielä hetki, koska ensin pitää pohtia ja sitten vasta julkaista! (vaikka minusta voisi varmaan uskoa toisinkin päin tapahtuvan! :D ) Aivan tyhjästä ei muuten tarvitse aloittaa, koska paljon on tullut tuumittua noita ihmisen perustarpeita ja kehityksiä ja evoluutioita ja kulttuurievoluutioita ym... Joten ootahan -sitä saa mitä tilaa! ;)
-Klasu-
Tuota, ajattelen että hyttynen on pysynyt tarpeeksi "tyhmänä" ollakseen tyytyväinen pelkkiin perustarpeisiin! Ihmisen aivoituksista evoluutio on taas muovannut liian fiksun ja perustarpeet unohtuvat ja jäävät liiaksi kaiken muun ajatus ja toiminta häslän alle!
Ennenkuin jatkan, niin pitänee selventää ajatukseni evoluutiosta. Jakaa monesti mielipiteitä, että onko tämä biologinen luontomme evoluution ja sattuman tulosta, vai jonkin ylemmän luomaa. Kuitenkin minusta noiden asioiden eivät tarvitse olla ristiriidassa keskenään! Voihan tämä kaikki olla luotua, vaikka evoluutio muovaakin fyyssisiä ominaisuuksiamme! Minusta mikään ei pois sulje sitä, etteikö kasveilla, puilla, ihmisillä ja eläimellä voisi olla sielua, vaikka evoluutio pyrkii sovittelemaan fyyssistä muotoamme ympäristömme muuttuviin olosuhteisiin! Mitä mieltä Sara ja muut?
Mutta sitten ihmisestä. Ihmisen evoluutio on tehnyt meistä siis niin fiksuja, että peliin on astunut mukaan myös kulttuurievoluutio! Hyttynen ei juurikaan varmasti osaa kommunikoida kovin viisaasti, eikä osaa myöskään arkistoida elämänsä aikana opittuja asioita ja opettaa niitä tuleville sukupolville. Ihminen taas osaa, joka johtaa siihen että kerran oivallettu asia, kuten tulen valjastaminen hyötykäyttöön tai pyörän ominaisuuksien hyödyntäminen siirtyy aina seuraavalle sukupolvelle. Tällainen kulttuurievoluutio ja suunnattoman suuri yhteistyö on johtanut lopulta mikrosirujen keksimiseen ja avaruusteknologiaan.
Silti on enemmän kuin totta, että ihmisen perustarpeet ovat pysyneet ennallaan. Lajin säilymisen kannalta ei tarvitse olla muuta kuin riittävästi lämpöä, ravintoa ja rakkautta. Kaikki muu on biologisesta näkökulmasta täysin turhaa! Jopa haitallista sanoisin, kun ollaan menty tähän pisteeseen yhteiskunnassa! Ihmisillä on jokin kumma tarve ylläpitää teknisen kehityksensä tasoa ja kehitellä lisäksi kokoajan uutta. Varmasti rahallakin on osuutensa ja siksi firmat kehittelee koko ajan uusia ominaisuuksia esim. kännyköihin. Luovat tarpeita, joita kukaan ei oikeasti tarvitse! Mutta sitten kun ajatellaan, että tällaiseen maailmaan syntyy uusi lapsi, halusi tai ei, niin tämä joutuu opettelemaan kaiken alusta asti, mikäli pyrkii pysymään mukana yhteiskunnan kehityksen tasossa. Ensin pitää oppia puhumaan, sitten lukemaan ja kirjoittamaan sekä laskemaan ja lopulta pitää peruskolun jälkeen hakeutua jatko-opintoihin, jotta ymmärtään esim. valtiotiedettä tai jottaa osaisi "isona" kasata pc:n tai suunnitella ruotsin laivan. Yhteiskunta luo myös paineen uudelle yksilölle, että näin kuuluu menetellä, jos mielii pysyä "normaalina" toisiin verrattuna! Kaikenmaailman opinnon ohjaajatkin kouluissa tuputtavat nuorille, että ainoa oikea tie mahdollisimman onnelliseen hyvään elämään käy pitkien opintojen ja korkeiden asemien saavuttamisien kautta! Tällaisessa tahdissa pysyminen on vain kovin raskasta, ja uskon, että ihmisen kapasiteetti ei kohta enää riitä oppimaan kaikkea ja ylläpitämään kaikkea tätä monimutkaista! Näkeehän sen nyt jo kaikenlaisina yhteiskunnan ongelmina. Esiintyy masennuksia, burn outteja, stressiä ja pelkoja asemansa menettämisestä, ellei hoida annettuja tehtäviä, ym. Jotkut eivät yksinkertaisesti jaksa ryhtyä tähän, jolloin helposti spurguuntuu ja pakenee todellisuutta huumeisiin ym. Toiset taas omaavat rohkeuden hypätä ulos oravanpyörästä perustamaan omanlaista elämää.
Itse asun saaressa ja ahdisti ennen se kun tunsi elävänsä erilaista elämää ilman kelloja ja aikatauluja ja pakonomaista tarvetta saavuttaa jotain. Ihmisellä on kai jonkinlainen tarve kuulua johonkin ja yhteiskunnan peilaama kuva itsestäni poikkesi siitä miten muu yhteiskunta elää. Nyttemmin olen tajunnut, että ei minulla ole mitään välttämätöntä pakkoa seurata tuota sairaaksi tekevää kaavaa, vaan perustarpeeni täyttyvät ilmankin ja sehän riittää! Eli mitä sitä turhia stressaamaan, kun toimeen tulee ilmankin! Ja jos jotain esim. tulonlähdettä haluaa kehitellä, niin sen tekee tekemisen ilosta, eikä siksi että niin kuuluu tehdä seuratakseen muun maailman kasvua! Jotenkin uskoisin, että kaikki voisivat paremmin, jos otettaisiin askelia taakse päin ja elettäisiin taas enemmän itseä ja omaa perhettä varten, kuten pari sataa vuotta sitten?
Toivottavasti tämä toimii vastauksena kysymyksiin! :)
Hilda dearest, good to have you here. Did you see it on your shore, from the window of your madonna, as the sun set with that amazing light it has only there?
Sæl Sara! Þetta hljómar spennandi, og gaman er að hvalmagi er hjá þér og hvalmagi hjá mér. Sendi þér orku og væntumþykju með stjörnurnar sem pryðir þessi fallega nótt, bestu kveðjur Lene
Klasulle pitkään asiaan. Televisiossa puhutaan päivittäin nyt siitä kuinka rajussa muutoksessa maapallo on. Toisaalta yritetään saada länsimaita rajoittamaan "tarpeitaan" ja halujaan, eli mukavuuttaan. Toisaalta taas puhutaan siitä mikä mahdollisesti häämöttää tulevaisuudessa. Ajatus siitä että ihminen kehittyy tai kehittää älyllistä elämää joka jossain vaiheessa karistaa fyysisen olomuotonsa on sekä kiehtova että mietityttävä.
Ovatko aistimme ominaisuuksia jotka muuttuvat tarpeettomiksi? Vaikka meistä länsimaalaisista valtaosa onkin aistillisesti turtunutta jengiä, tämä varustus liittää meidät muihin olentoihin. Miten ominaisuuksiamme käytämme on toinen asia. Mistä tulikaan ajatus siitä että me kahdelle jalalle nousseet katsomme avaruuteen, neljällä kulkevat tarkastelevat maata ja edessä olevaa. Mitä minä tässä näpyttelen, kun elämä on tuossa vähän matkan päässä...?
Mutta tämä sielu-asia on hyvinkin kiinnostava. Muistan puhuneeni pappi-vaarini kanssa siitä onko eläimillä sielua. Hän sanoi että eläimillä saattaa olla sielu, muttei Henkeä. Myöhemmin hän kirjoitti kirjeessään -"Me tiedämme kovin vähän suuren Jumalan salaisuuksista. Vain sen, mikä meille on tarpeellista ja tärkeää."
Sanotaan että taide on sielun ruokaa. Rakkauskin mainitaan usein sellaisena. Sekä rakkaus että taide ovat varmaan jokseenkin puhkikuluneita käsitteitä jotka tuskin saisivat samat määritelmät kahdelta eri ihmiseltä. Taidekokemus tulee ihmiseen aistiemme avulla. Se saatta synnyttää meissä jotain, saattaa saattaa meidät (korkeampaan) ymmärryksen tilaan, ja on silloin palvellut. Mutta miten rakkaus toimii? Se minkä miellämme rakkaudeksi on varmaan usein tarvetta, turvaa, hyväksytyksi tulemisen tunnetta... Mutta mitä todellinen rakkaus on? Ja olemmeko lajina yksinoikeutettuja tuohon kokemukseen tai tilaan?
Lene min. Tack för att du tittade in! För några dagar sedan slirade jag över de kristalltäckta skärgårdsklipporna och berättade åt flickorna om den vackra kvinnan i norr som bodde med isbjörnar och som inte ville låta sitt nedfrysta isberg smälta i sommarvärmen. Jag gick en god stund och log för mig själv över hur fin du är. Något skall åka härifrån dit som snarast. Tills dess, fjärrvärme åt dig kära vän.-S.
My Dear friend Sara
Thank you for making me part of your blog....your writing is better (as I have said before) than most native english speakers.
When you say that this image doesn't fit into any particular 'locker' I simply add that this creature looks similar to about 1/2 of my clients.
Hope to see more writing soon
your friend as always
John Wonnacott
Ilmoitusluontoinen asia:
Kommentti on tulossa, mutta viikonlopun retki ystävien luokse vaatii nyt keskittymisensä... ja kahden asian yhtäaikainen hoitaminen johtaa vain molempien huonosti hoitamiseen! :)
Hyvää saariston tuoksulla höystettyä viikonloppua blogin emännälle, sekä muille lukijoille!
Klasu
(Oh)Dear(,) John, do I hear traces of frustration in your sentence regarding the clients..? Good to know that there is a motherlike pirot keeping an eye (the one and only) on us mortals. Very warmly welcome! And I bet you have a million extraordinary stories that would fit in here just perfectly. So if you get in that mood, feel free to fill the page! Oh and thank you for that geeting with the joy between the boy and the dog! -S.
greeting, not geeting...
Puuh, vihdoinkin pääsin tämän kimppuun ja kirjoittamaan SUOMEKSI! Ei tartte joka äätä ja eetä ja oota ja ååta funtsia erikseen, vaan voi keskittyä olennaiseen! :) Samalla pelkää, että onkohan ajatuksissani mitään järkee, vai tapahtuuko julkinen nolaantuminen; heheh :D
Ja tässähän sitä helppoa olennaista on, kun ei tarvitse niin paljon tietää ja voi tuumia välillä miten voisi ehkä olla! Rakkaudesta nyt ehkä on tullut jotain opittua ja on ehkä jotain sanottavaa, josta jokainen voi olla samaa mieltä :) Ainakin se on miun lempiaihe! :D Mielestäni rakkaus on ihmisen kohdalla perustarve, koska sitä ei voi tilata eikä tuottaa, torjua eikä estää, vaan se tulee romanttisesti ilmaistuna sydämestä ja taitaapi olla ihan geenien vuoksikin lajiimme kuuluva juttu! Puhtautensa ja väistämättömän olemassa olonsa vuoksi sillä siis on oltava jokin tärkeä merkitys, eli sen on oltava perustarve. Ainakin yhtenä rakkauden tarkoituksena on saada kasattua pari ja pitää heidät yhdessä, kunnes jälki kasvu pärjää itse. Muut tarkoitukset taitavatkin sitten mennä spekulaation puolelle, mutta kyllä se vaan niin sairaan onnelliseksi tekee, että kai sitäkin voinee pitää kelvollisena tarkoituksena!? Mitäs me täällä alhaalla muutakaan tekisimme, kuin pyrkisimme olemaan onnellisia ja jos se onnistuu rakastamisen avulla, niin mikäs siinä! Itse ainakin tunnen jaetun ilon ja yhdessä puuhaamisen tziljoona kertaa tarkoituksellisemmaksi, kuin yksin touhuamisen! Joskus muuten on mielessä pyörinyt kysymys, että onko ihmisen tarkoitettu olemaan yksiavioinen, kuten joutsenet, vai onko se vaan pappien puhetta? Niin usein vaan maailmassa tapahtuu sitä, että ainakin toiselta loppuu rakkaus ja erotaan. Itse kumminkin ja kukapa ei, pyrin tavoittelemaan sellaista rakkautta, ettei koskaan edes kiinnostaisi vaihtaa! Tuleehan eroprosesseista aina sellaista vaivaa ja harmia, ettei sellaista voi kukaan haluta elämäänsä!?
Sitä taas en osaa sanoa ja kukapa voisi, että olemmeko lajina yksinoikeutettuja rakkauden kokemukseen tai tilaan. Ehkäpä endorfiini voisi valaista asiaa. Sitähän rakastuessa kai vapautuu yllin kyllin ihmisellä, joten jos jollain eläimellä voidaan mitata olevan endorfiinivarastoa tai vastaavaa ainetta, niin kaippa sitä tietyissä olosuhteissa vapautuu tuottamaan mielihyvääkin ja miksipä näin ei voisi tapahtua miellyttävän lajitoverin avustuksella!? :) Eikös muuten jossain oltu tutkittu, että jotkut valaat tai delfiinit rakastelevat huvikseen? Tällaista puuhaa kai harrastetaan tällöin mielihyvän vuoksi, jonka tuntemiseen tarvitaan endorfiinia! Ja jos on endorfiinia, niin voiko siis rakastua!??
Mutta välillä muuta. Tuo on kyllä totta, että aistiemme avulla mahdollinen sielummekin ja ainakin mielemme saavat ”ruokansa”. Mitä me muka olisimme ilman aisteja? Tulikin mieleen kysymys, että miten monta tai mitkä aistit pitäisi poimia pois, ennen kuin esimerkiksi rakastuminen olisi mahdotonta? Ja onko siinä jokin aisti tärkeämpi kuin muut? Itse luulen, että kuulo ja näkö ovat normaalilla ihmisellä ne tärkeimmät ja sitten tulee tunto, haju ja lopuksi melko merkityksettömänä maku. Muita mielipiteitä järjestyksestä? Mutta entäs sitten jos on kuuromykkäsokea? Ja sellaisiakin on, joilla ei ole tuntoaistia ollenkaan… Ja entäs jos on syntynyt ilman mitään aistia, niin voiko silloin tuntea edes surua omasta epäonnen tilastaan? Voiko tällöin päässä ylipäätänsä liikkua mitään tunteita tai ajatuksia? Tulipas paljon kysymyksiä, kun piti tuumia ihan muuta, mutta onneksi tuli, sillä tuo taitaa samalla antaa vastauksen siihen, että aistimme eivät tästä syystä tule koskaan käymään tarpeettomiksi!
Mitä eroa on muuten sielulla ja hengellä? Ja hmm, jos ajatellaan tuon yllä olevan mukaisesti, että mieltämme ei ole edes olemassa, jos olisimme syntymästämme saakka ilman mitään aistia, niin mitä tapahtuu, jos menettäisimme aistimme vasta myöhemmin? Silloin olisimme jo ehtineet ”tankata” kokemuksia muistiin, joita aistittomina voisimme mielessämme silti pyöritellä. Uusia ajatuksia (aistimuksia) ei tietenkään tulisi, mutta olisimme olemassa ja surisimme kenties aistit vienyttä sairauttamme!? Myös kuollessamme menetämme ruumiin kautta saadut aistimukset. Silloin ei tappisolut silmissämme enää reagoi valoon, eikä tärykalvokaan kovin kauaa värise. Hajureseptorisolut eivät haista, eikä makusilmut maista. Myöskin tunto ja muut aistimukset perille vievät hermoradat romahtavat käyttökelvottomiksi. Mutta mitä tapahtuu mielelle, joka on täyteen tankattu elämän aikana saaduilla aistimuistoilla? Onko tehtävämme täällä alhaalla kerätä paketti muistoja evääksi, kun matkaamme jonnekin muualle? Ja voiko henkenä tai sieluna kerätä lisää aistimuksia jollain muulla tapaa? Vai viestiikö henget keskenään jotenkin telepaattisesti ilman että tarvitaan aisteja? Menipäs outoihin asioihin, mutta on kiva tuumia!
Tjaa, nyt täytyy odottaa lisää mielipiteitä ja uusia kysymyksiä tuumittavaksi! Hetki vielä rakkauden parissa, sillä en vastannut vielä siihen millaisena näkisin tosirakkauden! Hmm, tarvetta, turvaa, hyväksytyksi tulemisen tunnetta… varmasti, mutta kysymyksessä oli itsekäs sävy, eli epätodessa rakkaudessa vastaanotamme vain toiselta. Rakastumisen huumavaihe toimii tutustumisjaksona, jolloin löydämme ja kiinnymme toisen todellisiin ominaisuuksiin. Siksi kai tunne onkin niin voimakas ja erossa olemisen aiheuttama ikävä niin epämiellyttävää, jotta olisimme paljon yhdessä ja tehokkaasti kiintyisimme ja rupeaisimme RAKASTAMAAN! Ja ellei toisessa ole rakastamisen edellyttämiä ominaisuuksia ja huuman laimennuttua syntyy kinaa yhdestä sun toisesta asiasta, niin suhde ei vain voi toimia oikein, eli tosirakkautena! Tällöin olisi viisasta erota, ellei ole tehnyt sitä virhettä, että on hankkinut huumassa lapsia, kun on luullut että toinen pysyy aina yhtä ihanana! Sitten ei kyllä kukaan ole onnellinen, jos vain lapsen takia pysytään yhdessä! Ja jos toiselle uskottelee rakkautta vain siksi, että hänen komeudellaan tai kauneudellaan saa kaverit kateellisiksi, tai omaa itseluottamustaan pönkitettyä (hyväksytyksi tulemisen tunne!), niin silloin kyllä toimii itsekkäästi! Myöskin silloin, jos toimii samoin siksi että toinen on fiksu ja sitä kautta saa vaikkapa jotain rahallista hyötyä tai muuten vain ”äidin”, joka pitää huolta (turvaa)! Siinäpä esimerkkejä epätodesta rakkaudesta parhaimmillaan ja pahimmillaan!
Mutta mitä sitten olikaan tosirakkaus? Se on sitä, kun tuon alkuhuuman jälkeen huomaa edelleen pitävänsä siitä ihmisestä. Se on sitä, kun toiselta ei halua ottaa mitään, kuten turvaa tai hyväksytyksi tulemisen tunnetta, vaan sitä kun toiselle haluaa antaa niitä! Ja sitä, kun toiselle haluaa antaa kaikkea mitä ikinä voi kuvitella hänen haluavan, kuten lahjoja ja yllätyksiä, mutta myös vapautta ja tilaa, jos hän niin toivoo! Se on sellaista vilpitöntä halua antaa asioita, koska tietää toisen ilahtuvan niistä! Tosirakkaudessa myöskin halaaminen taitaa olla enemmän mielihyvän antamisen halua, kuin sen ottamista! Tietysti ihanteellisessakin parisuhteessa syntyy riitoja, mutta ne ovat erilaisia. Tosirakkaudessa riidat ovat asioita, joita ei syystä tai toisesta ole saanut ulos, ja sitten ne purkautuvat ryöppynä, kun paine käy liian suureksi. Sitä voi myös kutsua rakentavaksi riitelyksi, kun asioita lauotaan kiivaaseen tahtiin ja kovaäänisesti. Syitä miksi asioita ei ole pystynyt ajoissa puhumaan ennen kuin ne purkaantuvat riitana voi olla monia. Voi olla, että jokin juttu hävettää niin paljon, että siitä nolottaa puhua ja siksi sitä pantaa kunnes sen huutaa ulos! Samapa tuo miksi ei ole puhunut, mutta takana on silti jokin täysin vilpitön syy, jonka tosirakkaus kyllä ymmärtää! Vääränlaisessa rakkaudessa riitely menee usein toisen haukkumiseksi, koska silloin se itse ihminen ja sen ominaisuudet ottaa päähän… ja tuleehan tällöinkin tietysti totuus riidan myötä tavallaan ulos! -Kiukku ja tosirakkaus ovat tunteina hyvin puhtaita ja rehellisiä, eikä niiden aikana syntyneitä ajatuksia ja lauseita toisesta voi oikein huijata!
Turvallisin konsti löytää tosirakkaus taitaa olla, kun sen löytää hyvästä ystävästä! Silloin tuntee jo toisen ominaisuudet ennestään ja jos tähän syttyy molemminpuolinen rakastuminen, niin silloin ollaan melko lujalla pohjalla, sanoisin! Tietysti tällöinkin voi huuman tiivistämän yhteisen ajan aikana selvitä uusia ärsyttäviä asioita…
Olen myös tuuminut joskus mittareita, millä selvittää itselleen onko kyseessä tosirakkaus. Yksi on, kun tuumii että jaksaako rakkaalleen ”antaa” mielihyvää vielä silloinkin, kun hän on räkäinen kuolaava ja ryppyinen vanhus! Tai jos hänelle tapahtuu onnettomuus ja hän joutuu pyörätuoliin loppuiäksi, niin alkaako hän tuntua rasitteelta vai avautuuko silloin erityisen suuri mahdollisuus osoittaa miten kovasti hänestä tykkää, kun saa keksiä ja kehitellä apuvälineitä hänen ilokseen! Tosirakkautta eivät siis mitkään viat tai puutteet voi laimentaa, vaan tapahtuu pikemminkin päinvastoin!
Rakkautensa todenperäisyyttä voi mielestäni myös mitata sillä, kun kuvittelee että haluaako lapsen sen ihmisen kanssa. Lapsi on kuitenkin sen verran iso ja pitkäksi aikaa sitova tapahtuma, että sellaisen kuvittelu viimeistään herättää unelmista maan pinnalle! Jos ajatus lapsesta hiukankin etoaa sen ihmisen kanssa, niin mielestäni se toimii hyvänä hälyttimenä! Voi tietysti olla, että tämä mittari toimii vain miehille, koska naiset ovat luonnostaan enemmän ”äitejä” ja kykenevät yksinkin iloitsemaan lapsesta, kun aika on! Kuitenkin jos mies, joka tavallisesti ei pidä lapsista erityisen paljon alkaakin yhtäkkiä toivomaan sellaista jonkun kanssa, niin tällöin voi olla mielestäni melkoisen varma siitä, että rakkaus on tosi! Silloin tämä ”kuutti” alkaa tuntua liikuttavalta ja käsin kosketeltavalta rakkauden symbolilta, joka uudestaan ja uudestaan palauttaa mieleen miten ihana äiti onkaan! :) Sellaista lasta olisi ylpeätä esitellä kaikille tuntemilleen ihmisille! :D
Piti jo eilen lähettää tämä ja taas tuli niin paljon uutta mieleen, että meinasi tämäkin päivä loppua kesken! Sen varmaan huomaa jo loppupään tekstissäkin, kun alkaa juttu muuttua ajatusvirraksi! Mutta ei se mitään, koittakaa kestää ja jatketaan toiste! (Ja arvaatkaa hävettääkö viestini pituus taas keeran! :( )
Klasu
Post a Comment